Tarina yksinäisestä manaatista

”Up on melancholy hill
Sits a manatee”

”Kuulinkohan nyt aivan oikein”, mietti nuori manaatti mielessään, kuullessaan Gorillaz yhtyeen haikean, mutta kauniin, kappaleen viimeisen säkeistön sanat kuulokkeistaan.

”Just looking out for a day
When you’re close to me
When you’re close to me”

Se oli liikaa. Pieni suolainen kyynel valahti nuoren miehen silmäkulmasta poskipäälle. Viimeiset säkeet tuntuivat kuin tehdyltä vallitsevaan mielentilaan. Illan taisto oli juuri tauonnut; riemun Manaatit olivat voittaneet vastustajansa selvin lukemin, mutta silti kaikki ei ollut kohdallaan. Keskussairaalanmäen pelin jälkeisessä tunnelmassa oli edeltävää kappaletta mukaillen jotain apeaa, jotain melankolista. Viimeisenä pukuhuoneeseen jäänyt nuori manaatti otti hieman kantapäästä repsottavan vasemman jalan pelitossunsa ja pakkasi sen treenikassin pohjalle.

Ulos kävellessä hän kävi vielä sammuttamassa saliin jäänet viimeiset valot. Oikeaa valokytkintä turhautuneena etsiessä valot syttyivät ja sammuivat aina uudelleen, kunnes salin takanurkan perimmäinen lamppu päästi ilmoille viimeisen valonsäteensä ja paloi loppuun hennon räsähdyksen saattelemana. Pimeys valtasi aution salin. Nuori manaatti suuntasi kohti ulko-ovea ja Bovallius-ammattiopiston raskaan metallioven sulkeutuessa perässä hän mietti: ”Mitä järkeä tässä on? Mitä hyötyä on voittamisesta, jos en voi jakaa sitä rakkaimpien ystävieni kanssa?”

Edellisen kauden ensimmäisen kotipelin ja Manaattien megamatkan satapäiset yleisöt ja karnevaalitunnelma olivat vain kaiho muisto soturin takaraivossa. Näitä upeita kokemuksia muistellessa pieni lämpöaalto pyyhkäisi läpi nuoren manaatin sydämen, kunnes ajatukset palasivat takaisin nykyhetkeen. Tänään Bovalliuksella oli nähty vain muutama uskollinen Fanaatti ja manaattityttöystävä. Suuret ihmisjoukot olivat suunnanneet Riemun koirien otteluun Hippokselle. ”Koira, ihmisen paras ystävä. Entäs me manaatit?” tokaisi nuori manaatti itsekseen raskaan huokauksen saattelemana. ”Enkö ole tarpeeksi hyvä? Enkö ole tarpeeksi kaunis? Emmekö vain riitä heille? Noh, onhan se toisaalta derby. Kai sen ymmärtää, että kaikki menevät sinne.”. Näin harhailivat koripallotaiturin ajatukset, kun laahaavat askeleet veivät häntä hitaasti alas liukasta Keskussairaalanmäkeä.

Katulamppujen keltainen keinovalo heijastui himmeästi jäisestä pyörätien pinnasta, kun nuori mies matkasi kohti kotia. Nappikuulokkeista soinut musiikki vaimeni yllättäen hetkellisesti ja taskussa tuntui pieni värähdys. Se oli viesti. ”Miten teidän peli meni? ☺” luki ryhmäkaverilta tulleessa viestissä. ”Ihan kuin sitä oikeasti kiinnostaisi.”, oli manaatin ensimmäinen ajatus, mutta hän kuitenkin kokosi itsensä ja vastasi reippaasti: ”Voitettiin. Ihan hyvä matsi ☺”. Hetken päästä puhelin värähti uudelleen toisen viestin merkiksi. ”Jes! Millon teillä on seuraava peli? Haluun tulla kattoon!”. Pieni hymynkare alkoi levitä miehen hieman kylmän kangistamille kasvoille. ”Meillä on seuraava peli keskiviikkona 8. päivä. Ota joku kaverikin mukaan!”, luki nuoren manaatin kirjoittamassa vastauksessa. Tyttö vastasi nopeasti: ”Joo mä todellaki tuun ja otan pari kaveria mukaan! Sehän on kuitenkin ystävänpäiväviikko!☺”. Maailma näytti taas vähän kirkkaammalta ja ilo sekä riemu olivat palanneet manaatin ajatuksiin.

Nuori mies päätti vielä lopettaa keskustelun kohteliaasti: ”Kiva, Mä lupaan pelata hyvin!”. Ajatukset alkoivat siirtyä seuraavan viikon taisteluun Jyväskylän NMKY:tä vastaan. Nuori manaatti aikoi antaa kaikkensa. Myös hiukan synkät ajatukset Riemusta ja Koirista kaikkosivat mielestä. ”No pelejä on kyllä niin paljon, ettei kaikkia kerkeä katsomaan”, ajatteli nuori manaatti kävellessään kotipihansa läpi kevein askelin. Vielä illalla nukkumaan mennessä, kun nuori uro vetäisi itseään syvemmälle peiton alle, hän ajatteli: ”Olisipa kiva pelata, jos ensi viikolla olisi paljon porukkaa katsomossa”. Tyytyväisenä nuori manaatti vaipui syvään ja rauhalliseen uneen, nähden kuvia Bovallius-ammattiopiston riemukkaasta tunnelmasta.